Tervehdys päiväkirja.

En ole muistanut sinua aikoihin. Paljon on taas tapahtunut, eikä taaskaan siten kuten olisin halunnut. Päivät ovat olleet kestämättömän tuskaisia, mennyt aika tuntuu oudon vieraalta. On niin vähän aikaa siitä kun parisuhteeni tuli tiensä päähän, enkä ole vieläkään kai käsittänyt sitä todeksi. Menetin parisuhteen, sitä kautta perheen ja kodin... ja myös työni. Menetin siis lähes kaiken.

Olen taas kuin kulkuri kotia vailla. Kulutan alkoholia ja yritän olla pysähtymättä paikoilleni, sillä pelkään pysähtymisen musertavan minut kokonaan. Kaipaan kotiani, kaipaan avovaimoani. Järjen ääni silti muistuttaa parisuhteen toimimattomuudesta, mutta rakkaus on tallella. Mihin se olisi kuihtunut?

Pysähdyn kohta, pakkohan minun on. Elimistö alkaa jo tökkimään vastaan tätä elämäntapaa. Sitten se iskee, pelottaa jo valmiiksi.

Eräs ystäväni, vanha työkaverini soitti minulle pari päivää sitten ja tuskaili elämäänsä. Hän tilitti elämänsä huonosta jamasta ja sanoi harkitsevansa itsemurhaa. Säikähdin aivan helvetisti... yritin auttaa ja tukea, mutta sitten minun oli pyydettävä anteeksi ja sanottava: "Anteeksi ... olen itse niin uupunut, etten minä osaa auttaa sinua nyt. En halua kuulostaa itsekkäältä, olet ollut minulle hyvä ystävä ja haluaisin nyt löytää oikeat sanat sinua varten, mutten pysty..."

En osannut muuta kuin kuunnella, onneksi sekin kuulemma auttoi. Itselläni on ylihuomenna aika psykologille. Varoitin häntä jo puhelimessa, että saatan olla aika haastava tapaus.

Uni ei tule taaskaan. Nytkin kokeilin teho-cocktailia, mutta sekään ei tunnu enää auttavan. Pullo viskiä, tenoxia joka lamaannuttaa keskushermoston ja pitäisi nukahduttaa, sekä unilääke joka takaisi levolliset unet. Mutta kun ei toimi. Alkaa olemaan vissiin liikaa jo toleranssia. Sydämessäni on ikävä ja mielessäni on raastava syyllisyys. Exäni on oikein kaivanut koneeltani kaiken, jota voi nyt käyttää minua vastaan. Tiedän virheeni, mutta minusta kaikki ei ole niin yksinkertaista. Puukkoa tulee selkään, kylkiluiden välistä ja viilletään syvään. Ehkä exäni voi sitten sen myötä itse paremmin. Ainakin omat virheensä tuntuu unohtaneen. Syyllisyyden viitta on harteillani, kai se helpottaa hänen oloaan.

Mitä kaikkea olisin voinut tehdä toisin, miksi en pystynyt parempaan. Minun on pakko päästä tästä syyllisyyden tunnosta eroon, ennenkuin se polkee minut niin syvälle pimeään, etten osaa enää pois. Päivä kerrallaan eteenpäin, ystävien ympäröimänä. He ovat olleet korvaamaton apu. Toivottavasti exälläni on samanlainen turvaverkko. Lähinnä pelkään hänen puolestaan sitä, että uppoutuu sen (vitun) rakkaan koneensa ääreen ja siirtää vaan ongelmia eteenpäin, tai pahimmassa tapauksessa etsii nopeaa uutta suhdetta, joka vie vaan ojasta allikkoon.

Minä en halua nyt ketään, eikä ole ollut ketään. Haluan kasvaa ihmisenä, kunhan tästä shokista ensin selviän. Ainoa mihin voin lähteä mukaan, on vastoni järkeä yrittämään exäni kanssa uudestaan, kunhan vaan huomaan sitten oikeasti konkreettisia muutoksia molemmissa. Huomion hakuisuus virtuaalimaailmasta ja niistä ihmisistä saa tosin muuttua siihen, että sitä huomiota haetaan perheen sisältä ja satsataan sinne. Kone kiinni. Mission impossible tässä tapauksessa, luulisin. :( Makes me sad. On tosi mieltä ylentävää hävitä www-pelille. Saatanan sairasta.

Minulla on nyt viisi kirjaa lainassa, kaikki käsittelevät tunteiden ymmärtämistä ja elämän hallintaa. Yritän nyt joka päivä lukea hieman ja löytää ulospääsyn tästä ahdingosta. Wish me luck!

PS. Erästä nimeltä mainitsematonta www-peliä, siihen käytettyä aikaa ja siihen liittyvää kaikkea paskaa en ole antanut anteeksi, enkä varmasti anna. Enkä koske siihen enää ikinä pitkällä tikullakaan. Muistan vieläkin ne lukuiset rikotut lupaukset ja koen vihaa, kun ajattelen kuinka vitun paljon mielipahaa exäni minulle sen kanssa aiheutti. Toivottavasti tämä ihminen herää joskus ajattelemaan asioita ja osaa suhteuttaa ne oikein. Prkl. Toivottavasti katuu.