Kuukaudet kuluvat ja suhde jatkaa matkaansa eteenpäin... Olen kokenut onnellisia hetkiä, uskomattoman hienoja aikoja... mutta myös niitä aiemmin mainittuja ikäviä hetkiä. Ne repivät niin paljon, etten koe ohikiitävien onnellisten hetkien kannattelevan parisuhdetta tarpeeksi. Miten minä saisin tämän toimimaan?

Työhön en enää kykene. Tuntuu ettei tyttöystäväni ymmärrä sitäkään asiaa. Hänen kyllä pitäisi, onhan hänkin ollut pitkällä sairaslomalla, tosin eri syistä. En minä halua häntä tästä syyttää, itseppä olen tähän ryhtynyt. Olen silti oikeasti henkisesti jo niin loppu, etten kykene enää oikein mihinkään. En ole ennen tällaista kokenut, edes hitto avioerossani.

Meillä on ollut mielettömän upeaa silloin, kun me molemmat haluamme samoja asioita yhtä paljon. Miksemme me voi haluta niitä enemmänkin? Miksei tasapaino säily?