Olo on kuin tuulimyllyjä vastaan taistelisi.

Rakkaani asuu toisessa päässä Suomea ja erossaoleminen on synnyttänyt ongelmia, viiltoja herkkään rakkauteen. Ehkä kaiken purkaminen blogiin auttaisi minua pimeässä synkkyyden keskellä, kun ainoa ystäväni täällä neljän seinän sisällä on yksinäisyys. Parisuhteessani on paljon hyvääkin, mutta tarkoituksena on tilittää tänne pahaa oloani. Tuskin silti annan tätä osoitetta kenellekään, kirjoitan lähinnä itselleni.

Huoli rakkaudesta ja suhteesta musertaa. Miksi suhde on näin hankala, kun rakkautta kuitenkin riittää molemminpuolin? Miksi ikävät pienet asiat voivat merkitä niin paljon, että puntarissa ne ovat painavana vastapainona kaikelle hyvälle? Nykyinen suhteeni on ollut niin hankala, etten ymmärrä alkuunkaan.

Suunnitelmissa on, tai on ainakin ollut, muuttaa yhteen kesän alussa. Tyttöystävää pelottaa että olen liian omistushaluinen, liian sitova, liian kiinnostunut hänen ihmissuhteistaan, liian sitä ja tätä. Ne pelottavat siinä määrin, että hän miettii suhteen lopettamista. Olen joutunut aivan suunnattomaan paniikkiin. Kukaan ei ole pettänyt ketään, ei mitään sellaista, mutta tuskan keskellä olen etsinyt huomiota muualta, netin välityksellä exältäni ja eräältä naispuolisesta ystävältäni. Olen siinä tehnyt väärin tyttöäni kohtaan. En ole tosin edes suudellut ketään, mutta kaivannut hyväksyntää, ymmärrystä, rakkautta. Tunnetta että minua rakastetaan, että minuun ihastutaan. Että joku haluaa minulta jotain... huomiotani, haluaa nähdä vaivaa vuokseni, panostaa ja satsata minuun. Viina ja keskushermostoon vaikuttavat lääkkeet, sekä internet ovat hiton huono yhdistelmä. Kaduttaa. :(

Lyhyessä ajassa toistemme kanssa olemme kokeneet niin paljon. Rakastuimme siten, etten tiennyt sen olevan edes mahdollista. Kaikki on niin täydellistä, paitsi ne muutamat asiat. Voivatko ne pilata kaiken?

Tyttöystävälläni on lapsia ja päivät täyttyvät monista asioista. Itselläni on lähinnä yksinäistä ja työnteon lisäksi odotan vain saavani olla hänen kanssaan yhteydenpidossa. Koen sitten mielipahaa, kun hän ei aina ehdikään antaa jakamatonta huomiotaan minulle. Siinäkin teen virheen, että todellakin haluan aina sitä aikaa. Vaikka olisimme kolme tuntia päivällä puhelimessa, niin toivoisin että olemme illalla saman ajan - tai enemmän. Ja välillä vaikka yölläkin...

Rakas ei ole aina tavoitettavissa puhelimen päähän, niin sitten kyselen missä olit - vaikken siis epäile mitään, olen vain utelias kuulemaan miksen tavoittanut häntä. Jos hän on aikonut soittaa minulle päivällä ja soittoa ei kuulu, kysyn illalla mikset soittanutkaan. Tällaiset kysymykset ja niiden asettelu sitten kuulemma ahdistaa, sitoo, rajoittaa ja vaikka mitä. Hän kokee velvollisuutta olla minulle tavoitettavissa ja että menisin aina ohitse kaikesta muusta. Myönnän syyllisyyteni, kyllä minä sellaista toivon ja itse olen hänelle niin - aina tavoitettavissa ja hän menee kaikesta edelle. On silti aivan vitun käsittämätöntä, että minun pitäisi muka osata asetella sanojani tietyllä tapaa, ajoittaa oikein yms... vittu mitä alistamista.

Minulla on aivan suunnaton ikävä, niin että se kuristaa. Ainoat valopilkahduset ovat hetket rakkaani kanssa ja siksi niillä on aivan helvetisti painoarvoa. Vaikka kymmenen kertaa saan huomiontarpeeni häneltä täytettyä, silti takerrun siihen miksei se yhdestoista kerta onnistunutkaan.

Nyt olemme siinä vaiheessa, että hän miettii suhteen lopettamista. Minä olen koittanut kertoa, että kaikki tällainen huomiontarpeesta ja sen lieveilmiöistä vääntäminen loppuu kuin seinään yhteenmuuton ansiosta. Hän puolestaan ei usko minua, vaan pohtii mistä kaikesta muusta joutuu sitten riitelemään minun kanssani, alanko rajoittamaan hänen elämäänsä ja haluanko hänen olevan minun kanssani 24/7. Eikä hän ilmeisesti usko minua, etten ole sellainen.

Saa nähdä miten tässä käy. Neljä kuukautta on takana, tuhat kilometriä välissä ja kesän alusta olisi tarkoitus asua yhdessä. Pelottaa että menetän hänet jo lähipäivinä. Äsken hain terveyskeskuksesta nukahtamislääkkeitä täksi illaksi.