En ole muistanut sinua aikoihin. Paljon on taas tapahtunut, eikä taaskaan siten kuten olisin halunnut. Päivät ovat olleet kestämättömän tuskaisia, mennyt aika tuntuu oudon vieraalta. On niin vähän aikaa siitä kun parisuhteeni tuli tiensä päähän, enkä ole vieläkään kai käsittänyt sitä todeksi. Menetin parisuhteen, sitä kautta perheen ja kodin... ja myös työni. Menetin siis lähes kaiken.

Olen taas kuin kulkuri kotia vailla. Kulutan alkoholia ja yritän olla pysähtymättä paikoilleni, sillä pelkään pysähtymisen musertavan minut kokonaan. Kaipaan kotiani, kaipaan avovaimoani. Järjen ääni silti muistuttaa parisuhteen toimimattomuudesta, mutta rakkaus on tallella. Mihin se olisi kuihtunut?

Pysähdyn kohta, pakkohan minun on. Elimistö alkaa jo tökkimään vastaan tätä elämäntapaa. Sitten se iskee, pelottaa jo valmiiksi.

Eräs ystäväni, vanha työkaverini soitti minulle pari päivää sitten ja tuskaili elämäänsä. Hän tilitti elämänsä huonosta jamasta ja sanoi harkitsevansa itsemurhaa. Säikähdin aivan helvetisti... yritin auttaa ja tukea, mutta sitten minun oli pyydettävä anteeksi ja sanottava: "Anteeksi ... olen itse niin uupunut, etten minä osaa auttaa sinua nyt. En halua kuulostaa itsekkäältä, olet ollut minulle hyvä ystävä ja haluaisin nyt löytää oikeat sanat sinua varten, mutten pysty..."

En osannut muuta kuin kuunnella, onneksi sekin kuulemma auttoi. Itselläni on ylihuomenna aika psykologille. Varoitin häntä jo puhelimessa, että saatan olla aika haastava tapaus.

Uni ei tule taaskaan. Nytkin kokeilin teho-cocktailia, mutta sekään ei tunnu enää auttavan. Pullo viskiä, tenoxia joka lamaannuttaa keskushermoston ja pitäisi nukahduttaa, sekä unilääke joka takaisi levolliset unet. Mutta kun ei toimi. Alkaa olemaan vissiin liikaa jo toleranssia. Sydämessäni on ikävä ja mielessäni on raastava syyllisyys. Exäni on oikein kaivanut koneeltani kaiken, jota voi nyt käyttää minua vastaan. Tiedän virheeni, mutta minusta kaikki ei ole niin yksinkertaista. Puukkoa tulee selkään, kylkiluiden välistä ja viilletään syvään. Ehkä exäni voi sitten sen myötä itse paremmin. Ainakin omat virheensä tuntuu unohtaneen. Syyllisyyden viitta on harteillani, kai se helpottaa hänen oloaan.

Mitä kaikkea olisin voinut tehdä toisin, miksi en pystynyt parempaan. Minun on pakko päästä tästä syyllisyyden tunnosta eroon, ennenkuin se polkee minut niin syvälle pimeään, etten osaa enää pois. Päivä kerrallaan eteenpäin, ystävien ympäröimänä. He ovat olleet korvaamaton apu. Toivottavasti exälläni on samanlainen turvaverkko. Lähinnä pelkään hänen puolestaan sitä, että uppoutuu sen (vitun) rakkaan koneensa ääreen ja siirtää vaan ongelmia eteenpäin, tai pahimmassa tapauksessa etsii nopeaa uutta suhdetta, joka vie vaan ojasta allikkoon.

Minä en halua nyt ketään, eikä ole ollut ketään. Haluan kasvaa ihmisenä, kunhan tästä shokista ensin selviän. Ainoa mihin voin lähteä mukaan, on vastoni järkeä yrittämään exäni kanssa uudestaan, kunhan vaan huomaan sitten oikeasti konkreettisia muutoksia molemmissa. Huomion hakuisuus virtuaalimaailmasta ja niistä ihmisistä saa tosin muuttua siihen, että sitä huomiota haetaan perheen sisältä ja satsataan sinne. Kone kiinni. Mission impossible tässä tapauksessa, luulisin. :( Makes me sad. On tosi mieltä ylentävää hävitä www-pelille. Saatanan sairasta.

Minulla on nyt viisi kirjaa lainassa, kaikki käsittelevät tunteiden ymmärtämistä ja elämän hallintaa. Yritän nyt joka päivä lukea hieman ja löytää ulospääsyn tästä ahdingosta. Wish me luck!

PS. Erästä nimeltä mainitsematonta www-peliä, siihen käytettyä aikaa ja siihen liittyvää kaikkea paskaa en ole antanut anteeksi, enkä varmasti anna. Enkä koske siihen enää ikinä pitkällä tikullakaan. Muistan vieläkin ne lukuiset rikotut lupaukset ja koen vihaa, kun ajattelen kuinka vitun paljon mielipahaa exäni minulle sen kanssa aiheutti. Toivottavasti tämä ihminen herää joskus ajattelemaan asioita ja osaa suhteuttaa ne oikein. Prkl. Toivottavasti katuu.

Kai minun rakkaanikin voi niin huonosti. Ehkä hän on ollut onneton koko ajan. Olen niin pahoillani hänen puolesta... tiedän että vaadin paljon, sillä haluan myös antaa paljon.

En näe eteeni, en ymmärrä polkua edessäni
Koen matkaavani yksin pimeässä, jääkuningatar vierelläni
Kylmyys ympärilläni syvenee, kuilu rakoilee allani
Silti voimattomana askellan eteenpäin, kohti tuntematonta

Rakkauden pakottamana.

Minusta tuntuu, että minun on pakko salata oikea minäni kumppaniltani. Häntä ei tunnu kiinnostavan todellinen tilani ja sitä kautta todellinen minäni. Kaipaan ihmisiä jotka hyväksyvät minut sellaisena kuin olen... arvostavat ominaisuuksiani, haluavat minusta kaiken sen mitä minulla on tarjottavana. Koen olevani tukahdutettu.. oikeastaan olen kokenut sitä koko ajan nykyisen tyttöystäväni kanssa.

En edelleenkään ole työelämässä. Tyttöystäväni kenties luulee että näyttelen. No hän on keskittynyt niin paljon omaan hyvinvointiin, ettei häntä edes kiinnosta kysyä oikeaa vointiani. Huoh...

PS. Iltaisin toivon että eräs ruotsalainen www-peliä pyörittävä yhtiö tekisi konkurssin ja palvelimensa kaatuisivat. Ikuisiksi ajoiksi. Tosi siistiä kun kumppanille on bitit sinua tärkeämpiä.... ja on niin vitun helppo paeta maailmaan missä kaikki on täydellistä, kun ei kiinnosta panostaa oikeaan elämään. Tätä en tule antamaan ikinä anteeksi.

Työhön en enää kykene. Tuntuu ettei tyttöystäväni ymmärrä sitäkään asiaa. Hänen kyllä pitäisi, onhan hänkin ollut pitkällä sairaslomalla, tosin eri syistä. En minä halua häntä tästä syyttää, itseppä olen tähän ryhtynyt. Olen silti oikeasti henkisesti jo niin loppu, etten kykene enää oikein mihinkään. En ole ennen tällaista kokenut, edes hitto avioerossani.

Meillä on ollut mielettömän upeaa silloin, kun me molemmat haluamme samoja asioita yhtä paljon. Miksemme me voi haluta niitä enemmänkin? Miksei tasapaino säily?

Minulla oli hyvä ja toimiva parisuhde exäni kanssa. Rakkaus vain kuoli pois. Kaikki muu oli lähes täydellistä. Kaipaan sitä toimivuutta... yhteenkuuluvuutta, yhteistä huomiota, toisen huomioimista, samojen asioiden haluamista, erotiikan määrää... toisille järjestettyjä yllätyksiä, piristämistä, laatuaikaa, ruoanlaittoa yhdessä, romanttisia iltoja. Miksi hitossa nykyistä tyttöystävääni ei tunnu kiinnostavan tällainen yhtään!? En tajua!? Tässä vaiheessa parisuhdetta meidän pitäisi lähinnä humaltua toisistamme.

En silti käsitä miten tämä on nyt näin nurinkurista. Rakastan avovaimoani, mutta parisuhteemme ei toimi ollenkaan. Lähinnä tappaa minua pala palalta. Rakkaus silti saa minut pysymään tässä kiinni. Tuska repii... miksi vitussa tämä on niin hankalaa!?

Kun en koe saavani "normaalia määrää " huomiota rakkaaltani, haluan sitä koko ajan vaan enemmän. Avovaimostani varmaan tuntuu, että olen syönyt sanani ja pettänyt lupaukseni, siitä mitä kirjoitin ekassa kirjoituksessani.

En silti ymmärrä aivan kaikkea. Luulisi tyttöni olevan super-onnellinen, päästessään ahdistavasta avioliitosta eroon parisuhteeseen, jossa rakkautta ja intohimoa riittää niin paljon, kuin hän vain haluaa! En käsitä miksei kumppanini vaikuta onnelliselta...

Vielä eilen luulin kaiken olevan taas hyvin, kunnes tänään sekin muuttui. Olo on niin rikki, etten pysty edes erittelemään syitä tähän, mikä tämän taas muutti.

Sydän vuodattaa avoimista haavoista koko ajan verta, enkä aina löydä syitä miksi nostaa katseensa ylös. Onneksi uni tulee edelleen niillä rauhoittavilla nukahtamislääkkeillä, onpahan edes jotain mihin voin luottaa ja uskoa.

Tyttöni puhuu lähes yhtä paljon suhteen lopettamisesta kuin sen jatkamisesta. Olen aivan hajalla.

Rakkaani asuu toisessa päässä Suomea ja erossaoleminen on synnyttänyt ongelmia, viiltoja herkkään rakkauteen. Ehkä kaiken purkaminen blogiin auttaisi minua pimeässä synkkyyden keskellä, kun ainoa ystäväni täällä neljän seinän sisällä on yksinäisyys. Parisuhteessani on paljon hyvääkin, mutta tarkoituksena on tilittää tänne pahaa oloani. Tuskin silti annan tätä osoitetta kenellekään, kirjoitan lähinnä itselleni.

Huoli rakkaudesta ja suhteesta musertaa. Miksi suhde on näin hankala, kun rakkautta kuitenkin riittää molemminpuolin? Miksi ikävät pienet asiat voivat merkitä niin paljon, että puntarissa ne ovat painavana vastapainona kaikelle hyvälle? Nykyinen suhteeni on ollut niin hankala, etten ymmärrä alkuunkaan.

Suunnitelmissa on, tai on ainakin ollut, muuttaa yhteen kesän alussa. Tyttöystävää pelottaa että olen liian omistushaluinen, liian sitova, liian kiinnostunut hänen ihmissuhteistaan, liian sitä ja tätä. Ne pelottavat siinä määrin, että hän miettii suhteen lopettamista. Olen joutunut aivan suunnattomaan paniikkiin. Kukaan ei ole pettänyt ketään, ei mitään sellaista, mutta tuskan keskellä olen etsinyt huomiota muualta, netin välityksellä exältäni ja eräältä naispuolisesta ystävältäni. Olen siinä tehnyt väärin tyttöäni kohtaan. En ole tosin edes suudellut ketään, mutta kaivannut hyväksyntää, ymmärrystä, rakkautta. Tunnetta että minua rakastetaan, että minuun ihastutaan. Että joku haluaa minulta jotain... huomiotani, haluaa nähdä vaivaa vuokseni, panostaa ja satsata minuun. Viina ja keskushermostoon vaikuttavat lääkkeet, sekä internet ovat hiton huono yhdistelmä. Kaduttaa. :(

Lyhyessä ajassa toistemme kanssa olemme kokeneet niin paljon. Rakastuimme siten, etten tiennyt sen olevan edes mahdollista. Kaikki on niin täydellistä, paitsi ne muutamat asiat. Voivatko ne pilata kaiken?

Tyttöystävälläni on lapsia ja päivät täyttyvät monista asioista. Itselläni on lähinnä yksinäistä ja työnteon lisäksi odotan vain saavani olla hänen kanssaan yhteydenpidossa. Koen sitten mielipahaa, kun hän ei aina ehdikään antaa jakamatonta huomiotaan minulle. Siinäkin teen virheen, että todellakin haluan aina sitä aikaa. Vaikka olisimme kolme tuntia päivällä puhelimessa, niin toivoisin että olemme illalla saman ajan - tai enemmän. Ja välillä vaikka yölläkin...

Rakas ei ole aina tavoitettavissa puhelimen päähän, niin sitten kyselen missä olit - vaikken siis epäile mitään, olen vain utelias kuulemaan miksen tavoittanut häntä. Jos hän on aikonut soittaa minulle päivällä ja soittoa ei kuulu, kysyn illalla mikset soittanutkaan. Tällaiset kysymykset ja niiden asettelu sitten kuulemma ahdistaa, sitoo, rajoittaa ja vaikka mitä. Hän kokee velvollisuutta olla minulle tavoitettavissa ja että menisin aina ohitse kaikesta muusta. Myönnän syyllisyyteni, kyllä minä sellaista toivon ja itse olen hänelle niin - aina tavoitettavissa ja hän menee kaikesta edelle. On silti aivan vitun käsittämätöntä, että minun pitäisi muka osata asetella sanojani tietyllä tapaa, ajoittaa oikein yms... vittu mitä alistamista.

Minulla on aivan suunnaton ikävä, niin että se kuristaa. Ainoat valopilkahduset ovat hetket rakkaani kanssa ja siksi niillä on aivan helvetisti painoarvoa. Vaikka kymmenen kertaa saan huomiontarpeeni häneltä täytettyä, silti takerrun siihen miksei se yhdestoista kerta onnistunutkaan.

Nyt olemme siinä vaiheessa, että hän miettii suhteen lopettamista. Minä olen koittanut kertoa, että kaikki tällainen huomiontarpeesta ja sen lieveilmiöistä vääntäminen loppuu kuin seinään yhteenmuuton ansiosta. Hän puolestaan ei usko minua, vaan pohtii mistä kaikesta muusta joutuu sitten riitelemään minun kanssani, alanko rajoittamaan hänen elämäänsä ja haluanko hänen olevan minun kanssani 24/7. Eikä hän ilmeisesti usko minua, etten ole sellainen.

Saa nähdä miten tässä käy. Neljä kuukautta on takana, tuhat kilometriä välissä ja kesän alusta olisi tarkoitus asua yhdessä. Pelottaa että menetän hänet jo lähipäivinä. Äsken hain terveyskeskuksesta nukahtamislääkkeitä täksi illaksi.